Muisteluja rankkijonosta vuosilta 1950–1960

Kerron tässä, kuinka rankin ajo sujui 1950-luvulla. Kevätsiivoja tehdessäni käteeni tuli viimeinen maksamani rankkilasku. Ajattelin silloin, että olisi varmaan hyvä, jos jälkipolvetkin saisivat tietää silloisista tavoista. Asia jäi kuitenkin vielä hautumaan.

Myöhemmin tapasin Ilmajoen hautausmaalla Eino Mäenpään, joka oli myös vesikannun kanssa matkassa. Siinä pirätyttiin keskustelemaan kuulumisia. Hän otti sattumoisin puheeksi 1950-luvun rankin ajon ja jonottamisen. Tästä keskustelusta virisi ajatus, että jos sittenkin laittaisi paperille, mitä vielä muistaa. Meillä olisi piisannut keskustelua kyseisestä aiheesta pitkään, mutta jatkoimme omiin suuntiimme. Oli hieno hetki muistella, kun on vielä elossa sellaisia henkilöitä, jotka kyseisestä hommasta tietävät.

Siihen aikaan olivat hevospelit ainoita rankinsiirtovehkeitä. Hevoskärryillä oli isännillä ponttilaudasta tehtyjä puulaareja. Joillakin oli lisäksi vanhoja silakkatynnyreitä. Puulaarit olivat erikokoisia tarpeen mukaan. Joskus tehtaalla oli myynnissä tammitynnyreitä, mutta ne menivät kaupaksi saman tien.

Alkon Koskenkorvan tehdas tuotti aluksi perunarankkia, mutta muuttui pikkuhiljaa viljavoittoiseksi. Tuotanto oli aluksi sellaista, että mitä yön aikana säiliöihin kertyi, niin se oli aamulla ja päivällä jaettavaa. Iltapäivisin tuli suoraan tislauksesta. Tuotteesta oli vajausta, koska kysyntä oli tehtaan lähipiirissä suurta.

Isännät hakivat rankin pääasiassa lehmien rehuksi. Kotona kuumaan rankkivelliin oli helppo lisätä jauhoja ynnä muita lisäaineita. 1950-luvulla oli tehtaan johtajana S. Silander, konttorissa L. Västi ja R. Palvola. Rankki oli maataloudessa tärkeä rehunlisä, jota jonotettiin aamuvarhaisesta. Hevosia oli pitkä jono Osuuskaupan viljavaraston ja Piirtolan kankaan suuntiin. Koskenkorvan sahan kohtaan oli jono melkein joka aamu, sillä siitä suunnasta hakijamäärä oli suuri. Portit avautuivat kello kuusi, kun työvuorot vaihtuivat.

Alle 10-vuotiaana alkoi

Tehdasta vastapäätä oli Koskenkorvan maatilan heinälato, jossa isännät olivat sateensuojassa. Hevoset seisoivat tienvarressa loimi selässään heinätukku edessä. Hevosille se oli mielestäni rankkaa, kun tehtaalle tullessa oli jo juoksutettu märäksi. Minäkin faarin kanssa kävin joka aamu kahdella hevosella hakemassa rankkia. Oli lähdettävä aikaisin, että kerkesi aamulla muiden koululaisten kanssa tunnille, vaikka koulu oli silloin naapurissa.

Olin silloin noin 8–9-vuotias. Siihen aikaan ei tunnettu sellaista sanontaa kuin lapsityövoima. Kyllä siellä isäntien joukossa kelpasi olla, kun he oikein pistivät parastaan porttien aukeamista odotellessa. Jonkin aikaa saatiin olla tehtaan pannuhuoneen lämmössä. Siellä oli mahtava pesä, sillä lattiatason alapuolella oli tulisija ja yläpuolella pellilipalla eristetty varastotila, joka oli 1,5 neliömetrin suuruinen. Siihen lämmittäjät latoivat koivuhalkoja ja joskus turvetta odottamaan pesän täydennystä. Tarkkailtiin mitä mittarit näyttivät, välillä piti päästää pannusta enimmät höyryt pihalle. Pannuhuoneeseen tuli pihalta kiskot. Pihalla oli vaunut päivän aikana lastattu joko haloilla tai turpeella, mistä oli vaijeriveto sisätiloihin.

Siihen aikaan oli lämmittäjän vakanssilla V. Palomäki ja R. Yli-Hyövälti, mutta muutkin hoitivat kyseisen homman. Rankin jakamisen hoitivat M. Matikainen, J. Salo ja A. Mäenpää, mutta toisetkin tarpeen vaatiessa. Rankki tuli kahteen rautavöiden ympärillä olleeseen säiliöön. Paikassa oli valettu betonialusta ja sähköt sekaajia varten. Pönttöjen kyljissä oli kahvat, joista nostamalla läppä avautui. Alatuloputki oli haitariputkea.

Samat varastopöntöt ovat edelleen samalla paikalla, mutta nykyistä käyttöä en tiedä. Entisaikaan konemestareina toimivat Mäkinen, Kannosto ja Kuoppamäki.

Opettajalla huomauttamista

Jouppilan kouluun tuli uusi opettajapariskunta, jotka eivät vielä tunteneet kylän väkeä. Opettaja ilmoitti, että koulu alkaa kello 8 aamulla, mutta sanoin, etten ole varma, ehdinkö siihen. Kerroin, että lähden varhain aamulla viinatehtaalle hakemaan rankkia. Opettaja ei uskonut puheitani ja kysyi asiasta naapurin isännältä. Totuus oli juuri niin kuin sanoin, eikä siinä ihmettelyt auttaneet. Toki sillä kertaa kerkesin varhennettuun opiskeluun. Tällaisia pieniä epäselvyyksiä on matkalla ollut.

Jossain vaiheessa kokeiltiin vuoronumeroiden käyttöä rankkijonossa. Oli kuparilaattoja, joissa oli numerot. Laput olivat rankkisäiliöiden alla olevassa tilassa, josta sai hakea omansa. Kun portit suljettiin, niin tuurin vaihdon yhteydessä oli kaksi vaihtoehtoa noutaa kuparilaatta: vuoronumero aidan yli tai johtoportaan pikkuportista. Minäkin tapasin pyöräillä vuoronumeroa noutamaan ehtoolla kello 21–22 välissä. Koskaan ei numero 1 tai 2 tärpännyt, vaan aina oli jokin 6–7 tai siitä eteenpäin. Tästä kokeilusta luovuttiin kuitenkin pian.

1950-luvun puolivälissä kokeiltiin myös kuorma-autoilla ajoa maatiloille. Yrittäjinä olivat muistaakseni sellaiset kuin Kuivaniemi ja Teemu. Lisäksi olivat Renkosen Toivo ja Kaistamaan Niilo, mutta en tiedä, kenen autoilla ajoivat. Tätäkään ei jatkunut pitkään, kun tiet eivät olleet aurattuja ja rekien jalasten jälkien päällä piti pysyä. Sivuteillä oli aitoja sekä pajupuskia, ja jos yritti pitää jollain konstilla tien auki, niin seuraava tuisku tukki sen taas.

Diitsin Paavo ja Nisulan Ossi hakivat rankkia kesällä maitokärryillä ja talvella sen aikaisilla vesikelkoilla. Heillä tarve oli vähäisempää, mutta olivat kuitenkin hengessä mukana. He asuivat tehtaan takana olevan hiekkamontun läheisyydessä, joten haku onnistui tällä tavalla.

Siirtyminen konekantaan

1950-luvun puolessavälissä rupesi ulkomaankauppa vapautumaan, jolloin alkoi isännille tulemaan hevospeliin helpotusta. Traktorikanta alkoi lisääntyä nopeassa tahdissa. Se oli laillansa pakon sanelemaa muutosta kehityksen kulkuun. Helpotushan oli suuri maatalouden töitä ajatellen, kun hevoskanta muuttui konekantaan. Kalusto oli uutta ja monelle tuntematonta, mutta pikkuhiljaa opettelemalla selvittiin. Oli joitakin isäntiä, jotka olivat jo ajan hermolla ennemmin. Muistaakseni Alaasenpään isännistä Ala-Fossin veljekset olivat ensimmäisiä, jotka harmaalla Ferkulla aloittivat rankin siirron tilalleen.

Markkinoilla oli Ferkkua, Zetooria, Porssea, Foortia, Nuffia – toki muitakin, mutta nämä olivat tällä paikkaa yleisimmät merkit, joita ostettiin David Braunin ohella. Meillekin hommattiin vuonna 1956 Porsse Superi. Kova peli sen ajan vaatimukset huomioon ottaen. Ongelma oli sama kuin monessa muussakin talossa, kun kaikki piti opetella melkein sormesta pitäen. Meillä oli jo vanhastaan piikkipyöräinen John Deere, joten ei aivan mettästä oltu, paitsi faari, joka ei koskaan innostunut kokeilemaan kyseisiä menopelejä. Hän tyytyi hevosiin, joita oli siihen aikaan vielä useita.

Uusi probleema oli sekin, että traktorin kuljettamiseen vaadittiin ajokortti. Siihen saatiin helpotus, kun U.K. Rantala rupesi isäntiä kouluttamaan kortin hankintaan. Isännät kokoontuivat opiskelemaan ja vaihtamaan kuulumisia, joten sekin puute saatiin vähitellen korjattua. Itse menin Erkki-veljen kanssa koittamaan onnea koskenkorvalaiseen maataloon, jossa Rantala piti kuulustelutilaisuutta. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kun ruvettiin käsittelemään papintodistusta. U.K. sanoi, että ethän sinä ole vielä edes sillä ikää, jolla voisit luvan kirjoittaa, joten hylky tuli sillä kertaa.

Faaria asia rupesi vaivaamaan, joten hän soitti Antilan Toivolle, joka oli Kurikasta kansanedustajana ja silloinen maatalousministeri. Muutaman päivän päästä Toivo soitti faarille, että pane poika käymään Rantalan puheilla Seinäjoella. Näin tein ja poikkesin paluumatkalla Ilmajoen nimismiehen kansliassa, joten piletti oli sillä selvä.

Ympyrä sulkeutui

Jonotusta jatkui konekannankin aikana, mutta vähän toisen tyyppisenä. Tuotanto tehtaalla toki lisääntyi ajan saatossa. Huomattava helpotus tuli tehtaanlaajennuksen jälkeen, kun valikoima kasvoi.

Hauskoja tapahtumia oli paljon rankkia jonottaessa. Erään jouluaaton aamuna yksi isäntä oli kiireen vilkkaa lähtenyt Huissilta hakemaan rankkia ja käänsi traktorinsa liian jyrkästi Koskenkorvalle päin. Kärryn aisa putosi vetokoukusta ja kärry jäi siihen, mutta isäntä jatkoi matkaansa taakseen katsomatta. Hän ehti tulla Koskenkorvan sahan kohtaan, josta joutui lähtemään takaisin Huissille. Kun puuttuva kärry saatiin mukaan, niin jono oli vähän jo pienentynyt.

Ehkä tällaiset pienet muistotkin valaisevat mennyttä hyvää aikaa. Alkuaikoina rankin ajossa osalla isännistä oli kovapyöräkärryt ja osalla kumipyöräiset. Rautavanteet moukuivat hienosti kuulaassa aamussa, kun tiet olivat silloin hiekkateitä. Kaukaa kuuli, ketkä mistäkin päin olivat tulossa. Talviaikaisiin kalusteisiin parirekien päälle oli tehty puukehikko välipuolapuilla, joissa oli pystykarikat puusta. Näillä rehoiksi sanotuilla ajettiin talviaikaan heinät, oljet ja tehtiin myllyreissut.

Viimeiset kahdeksan vuotta ennen eläkkeelle jäämistäni ajoin Matti ja Hannu Kivelän kuljetusliikkeessä vanhan Vaasan läänin alueelle ja osin Satakuntaan yhdistelmäajoneuvolla rankkia ja ohran valkuaista. Meitä vanhoja mohikaaneja ei ole enää montaa jäljellä. Ympyrä on kohdallani rankin ajosta sulkeutunut, ja monta kokemusta viisaampana. Toivottavasti jälkeeni jäävät olisivat tällaisista menneistä työtavoista kiinnostuneita.

Juhani Mäki-Jouppila