Connecting people
Tuo oli erään suomalaisen matkapuhelinvalmistajan mainosslogan aikoinaan. Moni varmaan muistaa. Paljon on menty niistä ajoista teknologiassa ja muutenkin maailmassa eteenpäin.
Maailman muuttumista ja viestintävälineiden käytön kehittymistä kuvaa kyllä hyvin se, että melkein jokaisella suomalaisella on pikkutenavasta lähtien oma kännykkä. Eräs tuttuni kertoi, että hänen 3-vuotias lapsenlapsensa oli katsellut albumista vanhoja valokuvia ja pyyhkinyt kuvaa peukalolla ja etusormella. Mumma hoksasi, että mukula yrittää zoomata kuvaa nähdäkseen tarkemmin. Pitää tässä yhteydessä tunnustaa, että olen yllättänyt itseni tekemästä samoin. Hyvin on älypuhelimen käyttö iskostunut 1960-luvun lapseenkin.
Aikoinaan minulla ja miehelläni oli yhteinen kännykkä. Ei kuitenkaan vielä vuonna 1995, jolloin odotimme kaksostyttäriämme. Mieheni kävi silloin Vaasassa töissä. Kuinka ollakaan, ensimmäisenä päivänä joulukuuta – sillä aikaa, kun mies aamulla oli matkalla töihin – synnytys käynnistyi. Yhteyttä ei siippaan saanut siis millään. Soittelin synnytyssalista mieheni työpaikalle ja pyysin, että kehottavat työmiestä soittamaan heti, kun ovesta sisälle kävelee. Mitään ei kuulunut tuntiin. Ajattelin jo, että jotain on sattunut. Meni vielä jonkin aikaa, kun synnytyssalin ovi aukesi ja oviaukossa seisoi tuleva kaksosten isä henki hapatuksissa. Loppujen lopuksi ei olisi ollut edes kiire, sillä tytöt syntyivät yhdeksän jälkeen illalla.
Ensimmäisen kännykän ostimme tosiaan yhteiseksi pian tyttärien syntymän jälkeen. Se oli käytetty NMT-puhelin, nokialainen muistaakseni ja aika iso. Ei sillä tavalla kuin nykyiset, vaan paksu tiiliskivi. Sillä pärjättiin pitkään. Vuonna 2003 sain ensimmäisen työkännykän, joka oli GSM-puhelin. Sittemmin laitteet ovat vaihtuneet säännöllisin välein, mutta numerot ovat pysyneet samoina.
Yhteydenpito on helpompaa ja halvempaa kuin koskaan. Puheluita enemmän taitavat kuulumiset kuitenkin liikkua nykyään WhatsAppissa tai muualla somessa. Ei sillä väliä, kunhan pidetään yhteyttä.
